Mio Kivelä

Pride – Unelma kerrallaan eteenpäin

"Pride on minulle vapautta ja voimaa. Pride ei ole ylpeyttä ylitse muiden. Se on ylpeyttä, joka auttaa viimein siihen, missä olisi kuulunut aina ollakin: samalle viivalle kaikkien muidenkin kanssa. Sen luoman sateenkaarevan kuhinan keskellä on aremmankin helpompi nostaa päätään. Sen paljouden keskellä on helpompi muistaa, ettei ole yksin."

Mio Kivelä. Kuva: Hanna Pielikko

Mio Kivelä. Kuva: Hanna Pielikko

 

Mio Kivelä on kirkon erityisnuorisotyönohjaaja ja sateenkaareva aktivisti. Hän kuuluu niin sukupuoli- kuin seksuaalivähemmistöön ja tekee kirkon lisäksi töitä muun muassa Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskuksen miesten-ryhmän ohjaajana.

 

***

 

Se oli eräs perjantai-ilta reilut kymmenen vuotta sitten, kun lyyhistyin itkemään seurakuntatalon lattialle. Osa toisista nuorista oli hetkeä aiemmin päätynyt vierelläni kovaääniseen homofobiseen keskusteluun. Olin poistunut tilasta ja musertunut lattialle. Minua suututti. Suututti, sillä tiesin kuinka suuri osa nuortenillan kävijöistä kuului johonkin sateenkaarevaan vähemmistöön. Keskustelijat eivät sitä tietenkään tienneet. Emme me olleet sitä kaikki uskaltaneet ääneen sanoa. Minua suututti, että asian täytyi olla niin; ettei itsestään uskaltanut ääneen puhua. Minä itkin ja mietin. Päätin, että tulisin tulevaisuudessa tekemään kaikkeni, että joskus voisi koittaa päivä, ettei satenkaarinuoren tarvitsisi pelätä seurakunnassa. Päivä, jolloin sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöönkin kuluva voisi olla ihan kuin kuka tahansa muukin.

En tiedä missä kohtaa kohti unelmaa menemme. Tilanne on varmasti hyvin erilainen eri puolilla Suomea. On varmasti seurakuntia, joissa sateenkaarinuori voi huoletta olla oma itsensä, mutta ikävä kyllä varmasti myös niitä, joissa ei. Ajatus jälkimmäisistä repii sisintäni niin syvältä, että sitä on vaikea sanoin kuvata, mutta onneksi sen kivunkin keskellä toivoa tuo luottamus siihen, että turvallisten tilojen ja yhteisöjen määrää kasvaa koko ajan. Myös seurakunnissa. En olisi koskaan silloin seurakuntatalon lattialla itkiessäni uskonut sitä pistettä missä olemme nyt. Moni sellainen pienempi unelma, josta silloin haaveilin, on toteutunut jo, vaikka silloin pidin radikaalina haaveilla niitä edes koko elinajalleni toteutuvaksi. Se eteneminen, mitä kirkonkin sisällä on tapahtunut ei tarkoita, että pitäisi todeta kaiken olevan valmista. Emme ole saavuttaneet jotain pistettä, jossa voisimme lakata toimimasta yhdenvertaisuuden puolesta. Hyvä kehitys toisaalla ei muuta sitä kipua, jota aiheutetaan muualla. Me saamme kuitenkin olla myös kiitollisia siitä, että suunta on monella tavalla hyvä. Saamme iloita ja juhlistaa sitä hyvää, jota ympärillämme jo on sekä sitä kehitystä, mitä on jo tapahtunut. Se kuvastaa mielestäni myös Pride-viikon henkeä.

Mio Kivelä. Kuva: Levi Vepsä
Mio Kivelä. Kuva: Levi Vepsä

Pride-viikko on minulle sekä mielenilmaus, että juhla. Se ajaa kehitykseen ja nostaa esille niitä epäkohtia, joita yhteiskunnassamme ja yhteisöissämme on. Sen juuret ovat syvällä mielenilmaisussa, eikä niitä juuria tule koskaan unohtaa. Niiden päälle tulee rakentaa. Yhteisömme on monenkirjava eikä aktivismi tai vaikuttaminen ole varmasti kaikille luontevaa. Eikä sen tarvitsekaan olla. Sille kuitenkin tulee aina olla tilaa. Sillä sen työn tekeminen on luonut meille tilan myös juhlistaa ja iloita. Se työ on luonut ja luo edelleen ne aiheet, joista olla kiitollisia; ne joille nostaa maljaa. Juhlat, ilo ja hymy Prideilla kertovat minulle hyvän ja tärkeän työn tuloksista. Ne muistuttavat siitä kuinka pitkälle on jo kuljettu sekä tarjoavat tilan levähtää.

Pride on minulle vapautta ja voimaa. Pride ei ole ylpeyttä ylitse muiden. Se on ylpeyttä, joka auttaa viimein siihen, missä olisi kuulunut aina ollakin: samalle viivalle kaikkien muidenkin kanssa. Sen luoman sateenkaarevan kuhinan keskellä on aremmankin helpompi nostaa päätään. Sen paljouden keskellä on helpompi muistaa, ettei ole yksin.

Ensimmäiset Prideni olivat vuonna 2008 Helsingissä. Muistan sen mielettömän tunteen, kun jo rekan kyydistä huudettiin kulkueeseen tieto, että kulkue oli suurempi kuin koskaan. Käännyin luvun kuullessani usean kerran ystävieni suuntaan kysyvästi. En uskonut sitä todeksi. Meitä oli 2000. Se tuntui valtavalta. Viime vuonna kasvoillani oli sama ilme ja sama tunne, kun entinen nuoreni tuli esittelemään äitiään minulle Puistojuhlassa Kirkon pisteelle ja kertoi samalla tiedon osallistujamäärästä. Satatuhatta. Jälleen meinasivat jalkani pettää altaan. Tuntui, että saimme olla jälleen enemmän totta. Enemmän olemassa.

Kaikille omana itsenään eläminen ei ole itsestään selvyys. Kaikille sellaista tilaa ei sallita. Se puristaa ihmistä. Laittaa liian ahtaalle. Sateenkarityötä tehdessä on valtavan koskettavaa nähdä mitä tapahtuu, kun ihmiset viimein saavat tilaa kasvaa täyteen mittaansa. Se on kauneutta, joka koskettaa ja luo voimaa. Ihmiset tarvitsevat kasvutilaa ja Helsinki Pride-viikko tarjoaa sitä monille. Se voi tarjota lomaa ja vapautusta liian ahtaista muoteista, pakopaikan nurkkaan ajosta sekä pienen kurkistuspalan siitä, ettei ole yksin; luoda hetkellisen turvapaikan.

Pride-viikon voima ja sanoma ei kuitenkaan saa jäädä vain sen sisälle, sillä me sukupuoli- ja/tai seksuaalivähemmistöihin kuuluvat olemme olemassa sen jälkeenkin. Me tarvitsemme hengähdyshetkiä ja turvasatamia, mutta niiden rajojen ei tule antaa päättyä Pride-viikon sunnuntaihin. Todellinen liittolaisuus mitataan vuoden kaikkina muina viikkoina.

Toivoisin, että niin me yhteisön jäsenet kuin kaikki rinnallakulkijat, pysähtyisimme katsomaan kolmeen suuntaan. Taakse kiitollisia siitä matkasta, joka on jo kuljettu sekä niistä ihmisistä, jotka ovat sen mahdollistaneet. Ympärillemme tullaksemme tietoisiksi niistä vähemmistön sisäisistä vähemmistöistä, joita emme vielä tarpeeksi huomioi ja äänistä, joita emme kunnolla kuule. Sekä eteenpäin, jotta uskaltaisimme maalata horisonttiin unelmia, joita kohti kulkea, sillä jotkut niistä voivat olla totta nopeammin kuin uskommekaan.

Olen kiitollinen ja otettu mahdollisuudesta toimia yhtenä Helsinki Priden vuoden 2019 kummeista. Toivon voivani olla osaltani tuomassa lisää näkyvyyttä esimerkiksi meille kaikille eri tavoin uskonnollisille sateenkaariyhteisön jäsenille, sillä me olemme olemassa emmekä ole yksin.