Tulin pääsiäisen viettoon isäni synnyinkotiin Myrskylään. Aamukahvipöydässä lueskelimme Kouvolan Sanomien nettiuutisia, mistä löytyi kirjoitus suomalaisen näyttelijän keskipalkasta. Kyseisellä tiedolla ei luonnollisestikaan perheessämme ollut juuri uutisarvoa, mutta kommenttiosio herätti keskustelua.
Isäni on työskennellyt Kouvolan teatterin näyttelijänä yli kolmekymmentä vuotta. Kaikki nämä vuodet hän on käynyt töissä kuusi päivää viikossa (miinus pyhät ja kesäloma). Työpäivä on kaksiosainen, harjoituspäivinä n. klo 10-14 ja klo 18-21.30. Näytöksiä on usein kaksi päivässä. Harjoitusten lisäksi näyttelijät saattavat olla kiinni viidessäkin näytelmässä näytäntökauden aikana. Suurimmaksi osaksi repliikkien ulkoa opettelu tapahtuu vapaa-ajalla. Työ on fyysistä, henkisesti kuluttavaa ja käytännössä kaiken ajan vievää. Muun muassa siksi tällainen kommentti tuntui perheestämme, jonka elämää isäni työ on aina rytmittänyt, loukkaavalta. Hämmentävältäkin, ja toisaalta myös ymmärrettävältä.
Yllä lainattu kommentti sisältää ajatuksen siitä, että vain konkreettisen tuotteen tuottaminen on arvokasta. Kun joku leipoo leivän ja toinen syö sen, se on olennaista ja tyydyttää yhden ihmisen perustarpeista. Kun joku tekee kappaleen, josta toinen saa voimaa tai nautintoa, hyöty ei ole missään tietyssä olomuodossa. Se vastaa tarpeisiin, jotka tulevat tärkeiksi vasta fysiologisten tarpeiden tyydyttämisen jälkeen (viittaan tässä Maslow’n tarvehierarkiaan, jota opiskelin ammattikoulussa ennen harrasteitani yhteiskunnan kassasta tukevia taidekorkeakouluja). Ehkä tämän takia taiteen merkitystä on vaikea hahmottaa.
Mitenkäs tämä tekstin tuottaminen?
Itse olen lapsesta asti tähdännyt ammattikirjoittajaksi. Olen vuosia pyöritellyt näitä ajatuksia siitä, kuinka perustelen itselleni tai muille sen, että katson oikeudekseni saada palkkaa sanoilla leikkimisestä. Ongelma tuntuu olevan siinä, että itse nautin kirjoittamisesta (ainakin toisinaan). Miten hullua on se, että kulttuuristamme opitun mentaliteetin mukaan työstä nauttimisesta tulee huono omatunto ja olo, ettei se oikeastaan työtä olekaan!
Totta kai on hetkessä tärkeämpää leikata ihmisestä syöpä pois kuin kirjoittaa runo. Taiteen kokeminen ja tekeminen voivat kuitenkin olla kuntouttavaa ja näin ollen myös yhteiskunnan rahaa säästävää toimintaa. Ne voivat vähentää sairauspoissaoloja, sopeuttaa ihmistä yhteiskuntaan, tuoda tärkeitä sosiaalisia kontakteja ja saada elämän tuntumaan elämisen arvoiselta. Taide voi myös vain tuottaa puhdasta nautintoa, herättää ajatuksia ja avartaa ihmisen maailmankuvaa. Se voi tehdä hyvää myös näille tuottavan työn tekijöille, joiden kyllä heidänkin epäilen työpäivän päätteeksi rentoutuvan esimerkiksi televisiota katsoen. Sielläkin ne näyttelijänpenteleet temmeltävät!
Maailma ilman kulttuuria olisi pelkkä tunteeton tuotantokoneisto. George Orwell kirjoitti sellaisesta maailmasta hienon romaanin jo vuonna 1949.
Näyttelijänplanttu – työssä vai vapaalla?
/Hanna