Uskotaan unelmiin – eli mitä voisimme oppia amerikkalaisilta

pridekuva

Tiesin 7-vuotiaana, että olen näyttelijä. Ai miten niin? Koska tunnen sen sielussani. Nii-in! Suomalaisten tuntuu kuitenkin aika usein olevan pikkuisen vaikeaa antaa toisille lupa haaveilla. Kun lupaa ei anneta itselle, miksi sen sallisi toiselle. Kaikenlaistahan voi lapsena harrastaa, mutta jos meinaat että ammatiksi asti – eijjeijjeijjei. ”Hae yliopistoon, hae johonkin järkevään työhön, jossa voit ehkä vähän käyttää pientä luovuutta aika ajoin, mutta älä nyt mihinkään teatterikouluihin hae, saat vain uusia ja uusia pettymyksiä. Siellähän kaikki ovat aivan valtavan monilahjakkaita ihmisiä.” (Melkein kuulen tuon lauseen ääneen sanomattoman lopun: toisin kuin sinä.)

Uskon, että amerikkalaistyylinen ”you can be anything you want to be”-ajattelu tekisi välillä hyvää meillekin! Miksi paheksumme vaikka niitä nuoria, jotka eivät mielestämme osaa laulaa, mutta silti hakevat Idolsiin? ”Miten joku kehtaa”! Miksemme pikemminkin ajattele, että wow onpas sillä pokkaa, hienoa että joku uskaltaa! Paheksuminen on maailman rampauttavin asia. Energia, joka kuluu paheksumiseen ja vähättelyyn – miten paljon se veisi eteenpäin, jos samalla antaumuksella panostaisimme vaikka epätoivoiseltakin tuntuvaan yritykseen? Mitä väliä epäonnistumisella on. Siitähän voi oppia. Vaikka sen, että ensi kerralla teen paremmin. Joskus myös sen, että tämä ei ollutkaan minun juttuni. Mutta jos on täysillä yrittänyt, haaveelle voi jättää kauniit jäähyväiset ja siirtyä uuteen. Jos taas koskaan ei kokeile, kaukorakkaus omaan unelmaan voi kivettyä katkeruudeksi ja kateudeksi sisimpään. Sieltähän se muiden väheksyntä kumpuaa.

Onneksi unelmiin voi alkaa uskoa milloin vain. Huomaan myös, että nykytyöelämän palapelimaisuus voi olla vapauttavaa. Voimme kysyä yhä uudestaan itseltämme ala-asteelta tutun kysymyksen: miksi haluan isona? Mahdollisuuksia haaveiden tavoitteluun tulee aina ja aina uusia, koska elämä on spiraali, ei suora. Kaikki jutut eivät välttämättä toimi heti odotetusti, mutta se selviää kokeilemalla!

Vielä sananen tasa-arvosta: on tultu pitkä matka siitä, kun tytöt saivat korkeintaan harrastaa käsitöitä ja istua hiljaa nurkassa poikien etsiessä itseään. Toisaalta saivatko pojatkaan olla ”tyttömäisiä”, herkkiä, haavoittuvaisia vaikkapa koulumaailmassa, ilman oudoksuntaa? Silti ihan valmis ei yhteiskunta tässä asiassa vieläkään taida olla. Oikeastaan koko tyttö-poika-mustavalkoisuuden voisi jo heivata kaatopaikalle. Lapsena itse halusin olla poika. Se näytti niin vapauttavalta! Ei paineita kiltteydestä ja kunnollisuudesta. Toivon, että nykyisin olisi toisin ja että jokainen saisi löytää oman identiteettinsä rauhassa. Kaikkihan olemme jotakin siltä väliltä, emmekä yksiselitteisesti feminiinejä tai maskuliineja. Ne määreet jätettäköön kielioppisääntöihin!

Työelämässä olen pahemmilta epätasa-arvoisuuksilta onneksi säästynyt. Nuorisoteatteripuolelta tulee mieleen surkuhupaisa tapaus, jossa tytöt hakivat projektille rahoituksen ja järjestivät käytännön asiat, mutta poikien hyvävelikerho neuvotteli keskenään niin, että rahat valuivat tutun miespuolisen harrastelijaohjaajan taskuun. Näin, vaikka tarjolla oli myös naispuolinen, jo alan koulutuksen saanut ammattilainen. Hei c’moon! Miten jo ruohonjuuritasolla meininki voi olla välillä tätä? Sen olen kuitenkin ilokseni huomannut, että mitä kovemman tason ammattilaisista oikeasti on kyse, sitä reilummin ja tasa-arvoisemmin toimitaan. Todellinen ammattitaito tarkoittaa myös tasa-arvoista käytöstä työelämässä. Näin sen pitää ollakin!

 

Ihanaa, tasa-arvoista, unelmoivaa ja vapauttavaa Pride-viikkoa kaikille! Ole mitä vaan!

Irina Vartia
näyttelijä

Saattaisit olla kiinnostunut myös näistä

3.7.2021 Tiedotteet & kannanotot Helsinki Pride -yhteisö jakaa Ylpeys muuttaa maailmaa - tunnustuspalkin...